Iiris Suomela nousi julkisuuteen nopeasti nuorena kansanedustajana ja poliittisena vaikuttajana, ja hänen tarinansa kuvastaa nykypäivän nuorten sisua yhteiskunnallisessa kentässä. Hän aloitti politiikassa jo opiskeluaikanaan ja nousi vihreiden varapuheenjohtajaksi vain 25-vuotiaana. Suomelan rohkeus ei ole pelkästään siinä, että hän on nuori ja nainen politiikassa, vaan siinä, miten hän nostaa vaikeita ja usein ristiriitaisia aiheita keskusteluun pelkäämättä vastareaktioita. Tämä vaatii määrätietoista sitkeyttä – juuri sitä uudenlaista sisua, jota yhä useammat nuoret käyttävät vaikuttamisen välineenä.
Nykyään vaikuttaminen ei rajoitu eduskuntaan tai lehtien mielipidepalstoille – se tapahtuu somessa, nopeasti ja usein raivokkaasti. Iiris Suomela on kohdannut runsaasti kritiikkiä ja häirintää, mutta pysynyt periaatteissaan lujana. Hän on käyttänyt somea taitavasti välineenä tiedon jakamiseen, keskustelun herättämiseen ja yhteisöllisyyden rakentamiseen. Tämä on vaatinut kykyä kohdata paineita, julkista arvostelua ja jopa vihapuhetta. Sisukkaaksi ei voi nimittää ketään, joka ei uskalla kohdata konfliktia – ja Suomela tekee sen toistuvasti, arvoihinsa luottaen.
Monille nuorille Suomela on esimerkki siitä, että sisu voi olla myös moraalista vahvuutta – halua puolustaa heikompia, edistää tasa-arvoa ja tuoda ilmasto- sekä mielenterveysasiat osaksi yhteiskunnan ytimekkäintä keskustelua. Hän ei ainoastaan puhu arvoistaan, vaan myös elää niiden mukaan poliittisessa toiminnassaan. Hänen toiminnassaan näkyy, että sisu voi olla myös strategista – se ei tarkoita itsepäisyyttä, vaan peräänantamatonta uskoa oikeudenmukaisempaan maailmaan.
Yksi Suomelan suurista vahvuuksista on kyky rakentaa siltoja eri ryhmien välille. Hän on ollut aktiivisesti mukana muun muassa ilmastopolitiikan kehittämisessä, ihmisoikeuskeskusteluissa ja nuorten osallisuuden vahvistamisessa. Hän ei ole pelkästään reagoinut yhteiskunnan epäkohtiin, vaan pyrkinyt muokkaamaan sitä sisältä käsin. Tämä on uuden sukupolven sisua – sellaista, joka ei perustu voimalla jyräämiseen, vaan pitkäjänteiseen, yhteistyöhön pohjautuvaan muutokseen.
Iiris Suomelan tarinassa toistuu viesti, jonka yhä useampi nuori jakaa: haavoittuvuus ja tunteiden näyttäminen eivät vähennä uskottavuutta, vaan vahvistavat sitä. Hän ei esitä täydellistä, vaan inhimillistä vaikuttajaa, joka uskaltaa olla avoin myös omista epävarmuuksistaan. Tämä tekee hänen sisustaan samaistuttavaa – ja samalla todennäköisesti juuri siksi niin vaikuttavaa. Uuden sukupolven sisu rakentuu yhä enemmän kyvystä olla rehellinen myös itselleen.